Anaerobisen Kynnyksen Määrittäminen Laktaateista Ja Kynnyksen fysiologiaa

Suomessa on pyritty siihen, että eri testaajilla on samat standardit kynnysten määrittämiseen. Testausverkosto kokoontuu vuosittain ja kuntotestauksen käsikirja päivittyy tasaisin väliajoin. Viimeisin kirja on nimeltään Fyysisen kunnon mittaaminen – käsi- ja oppikirja kuntotestaajille, jossa myös kynnysten määrittämistä käsitellään.

Anaerobinen kynnys erottaa vauhti- ja maksimikestävyysalueen. Viiden alueen mallissa, joka on yleinen harjoituskelloissa, on anaerobinen kynnys neljännen harjoitusalueen yläraja. Teoriassa se on viimeinen intensiteetti, jossa laktaatti pysyy vakaana. Esimerkiksi jos minun anaerobinen kynnykseni on 13 km/h (4:37 min/km) ja juoksen 5–10 km tällä alueella, pysyy laktaatti suht vakaana, viime mittauksen mukaan n. 3.5 millimoolissa litraa kohden (mmol/l). Vaikka vauhtia nostaisi vain hieman tämän yläpuolelle, jatkaa laktaatit nousuaan, vaikka vauhti pidettäisiin tasaisena. Laktaattia kertyy nopeampaan tahtiin kuin millä voimme uudelleenkäyttää sitä glykolyysissä. Laktaattikäyrää katsoessa se nousee jyrkemmin anaerobisen kynnyksen jälkeen, kun mitä se on tehnyt kynnysten välissä.

Harjoitustaustasta riippuen anaerobisella kynnyksellä, tai ihan sen tuntumassa, voidaan suoriutua 30–90 minuutin kisasta. Teoriassa samaan pystytään harjoituksissakin, mutta intensiteetti on kova pitkähkölle suoritukselle ja vaatii usein sen, että on kilpailutilanne. Jos harjoitellaan kynnyksen tuntumassa tai päällä (VK2-alueella), voivat vedot olla esimerkiksi 6-20 minuutin mittaisia.

Jotta eri testaajilla ja testiasemilla olisi samat standardit anaerobisen kynnyksen määrittämiseen on Suomessa hyväksytty menetelmä, jossa hyödynnetään kahden lineaarisovitteen leikkauspistettä. Ensimmäinen viiva piirretään aerobisen kynnyksen ja sitä seuraavan kuorman läpi ja toinen viiva testin viimeisten kuormien väliin, jotka ylittävät 0.8 mmol/l nousun laktaatissa.

Anaerobinen kynnys on terminä hieman harhaanjohtava, sillä myös tämän kynnyksen jälkeen, esimerkiksi Cooperin testissä jossa intensiteetti on yli kynnyksen, energiaa tuotetaan myös aerobisia reittejä pitkin (oksidatiivinen fosforylaatio ja aerobinen glykolyysi). Niin kuin edellisessä artikkelissa tuli mainittua, toimivat eri energiantuottosysteemit yhdessä. Se mitä systeemiä käytetään eniten riippuu toki intensiteetistä, mutta se on liukuma, varsinkin kestävyysharjoittelusta puhuttaessa. Anaerobisen kynnyksen ylitys kertoo sen, että hiilihydraattien pilkkominen ilman happea lisääntyy, josta muodostuu laktaattia.

Jos palataan Cooperin testiin, tapahtuu suoritus kokonaisuudessaan anaerobisen kynnyksen yläpuolella, mutta suurin osa energiasta tuotetaan silti aerobisia reittejä pitkin. Jos taas testissä pyrittäisiin turvautumaan ainoastaan aerobisiin energiantuottosysteemeihin se ei olisi all-out suoritus. Allekirjoittaneen kohdalla se olisi reipasta kävelyä ja tässäkin esimerkissä pieni määrä energiasta tulee anaerobisia reittejä pitkin. 12 minuutin all-out suoritus on siis aerobinen ja anaerobinen, ei jompikumpi.

Portaittain nouseva intensiteetti, laktaatti- ja mahdollisesti hengityskaasumittauksineen, on yleinen tapa määrittää harjoituskynnykset, mutta anaerobista kynnystä voidaan myös testata muilla tavoin. Pyöräilyssä FTP-testi, josta on erilaisia variaatioita, on yleisesti käytössä ja toimii kentällä tai kotonakin. Laktaatteja mittaamalla voidaan myös tehdä ns. Maximum lactate steady state-testi (MLSS), jossa ajetaan oletetun kynnyksen tuntumassa pidempiä pätkiä koittaen löytää viimeistä intensiteettiä, jossa laktaatti pysyy vakaana.